—Mikä se sitten enemmän? arveli vanhus.
Tuomaan mielessä olisi ollut paljonkin, mutta hän antoi sen jäädä mainitsematta.—Hän jo vähän ajatteli, että jos jäisi kotiin, mutta toisekseen tuntui se mahdottomalta. Vaimon jos toisi, niin silloin kuitenkin tulisi ero, ja katkeroitunut mieli ei antanut myöten jäädä siihen vanhanakaan poikana Laaran kynsistä palasta odottamaan. Yhä useammin alkoi hän muistutella isälleen poispääsystään, mutta kun tämä ei alkanut taipua, heittäytyi hän yhä huolettomammaksi ja aina muistutti.
Laara oli kuulostellut Tuomaan aikeita, ja kun huomasi olevan itselleen tarjona suurempaa vaikutusvaltaa, niin ei hän puolestaan tehnyt sen oloa hauskemmaksi.
—Tuomas se aikoo lähteä pois ja tahtoisi osuuttaan, kertoo isäntä pahoilla mielin Laaralle.
—Antaa tuon toki mennä, joutaa se tästä, sanoi Laara heti kohta.
—Mutta mitenkäs minä, vanha mies, jaksan huoltaa nuo liikeasiat ja tässäkin kotona?
—Eikö nuo tulle huolletuksi ilman Tuomaan apuja. Mitä siitä on tänäkään kesänä ollut hyötyä! Kuukausittain teettää nukkasi heinääkin, ja mitä kaluja ne sitten ovat. Minä jos olisin teettäjänä, niin erittäin se olisi mennyt, kehui Laara.
—Etpä sinne sinäkään muina kesinä niin vapaasti pääse, huomautti isäntä.
—Täältäkin pihasta käsin minä teetän joutuisammasti, ja kun ottaa osaavan aikaisen rengin toiseksi, niin se tekee kaksi sen vertaa kuin Tuomas.
—Tuleepa sekin maksamaan ja on jokavuotinen muuttelu.