Lääkäri kielsi jo kovemmin Piattaa ja kehoitti sitten Eliasta kertomaan puolustuksiaan.
—Minä en ole tarkoittanut Laaraa lyödä, vaan sitä toista, erehtyi
Elias tunnustamaan.
—Vai niin, että sitä toista. Mutta eihän ketään saa lyödä, ei paljaallakaan kädellä.
—Ei saakaan, tiedän minäkin sen, mutta kuka siinä malttaa olla lyömättä, kun omin silmin näkee keskellä yötä sylikkäin istumassa ja juomassa, kiihtyi Elias puhumaan.
—Eipähän minulle niin kerrottu. Poislähdössä kuului se isäntä olleen.
—Se on kaikki valetta. Vai poislähdössä … siltä se näytti, kun sylikkäin istuivat. Niinkö ne olisivat istuneet, jos tiesivät minun tulevan.
—Mitä se sittenkään sinuun kuuluu, istuipa talon ihmiset ja vieraat miten hyvänsä?
—Kuuluu se minuun, väitti Elias.—Minä en olisi siinä talossa ollut näin monta vuotta muuten, vaan kun meillä on ollut varma liitto Laaran kanssa, että se ottaa minut miehekseen, kun vaan isäntä kuolee.
—No nyt jos sinä et herkeä valehtelemasta! ehätti Piatta sotkemaan.
—Enkä valehtele. Sen on nähnyt jokainen, että minä olen tehnyt siinä työtä enemmän kuin oikein, enkä ole ottanut palkkaanikaan kuin ilman nimeksi. Se täytyy Laarankin tunnustaa. Ja että meillä on ollut sellainen puhe ja aikomus, sen ymmärtää siitä moni muu. Ja näki kaiketi se Piattakin kerran, kun me kesällä vesakossa Laaran kanssa viiniä juotiin ja siitä yhteenmenosta tuumattiin.