Muutaman mäen päälle tultua näkyi sen toisella puolen, alhaalla, matkamiehiä kuormineen, hevosiaan puhalluttamassa. Miehet tähystelivät uteliaina alas mäkeä astuvaa tyttöä, ja lienee sen käynti ollut heistä omituisempaa, sillä joku virkkoi kohdalle ehdittyä:
—Luistaako sukset?
—Koettele sormellasi, vastasi Laara kääntämättä päätään.
—Mihinkä miehesi heitit? kysyi toinen.
—Kysy mutkalta, niin väärä vastaa.
—Niinpä antaa sitten töppösten tömistä.
—Omillaan komiasti, kehahti Laara ja astui lujasti ohitse.
—Tyttöpä ei heittänyt vastausta velaksi, nauroi äänettä ollut.
—Eipä heittänyt, myönsi toinen.—Se oli niitä tämän puolen hurskasluontoisia tyttöjä, joita taas tätä nykyä kulkee meidän puoleen. Sinne menossa se on tuokin.
—Saattaapa olla, se nälkä käskee katselemaan. Mutta ei tuo näyttänyt vielä nälkäiseltä, ja vetreet sillä on jäsenet. Katsokaapa missä myöhäkässä sen lanteet ovat. Jaksaa se tehdä työtä, vaikka vielä kyntää, eikä ne ole siihenkään äkkinäisiä.