Laara oli muutamia päiviä kotimökillään laittelemassa vaatteitaan lähtökuntoon, ja nytpä ne olivatkin kaikki valmiina, ei ollut mitään syytä vitkailemiseen.
—Nyt se tyttö lähtee, sanoi hän huolettomasti sitaistessaan nyyttinsä solmun kiinni.
—Me tullaan maantielle asti saattamaan, sanoi Laaran äiti.—Mennään jokainen ja nyhdetään yhdellä tiellä sieltä maantien varren halmeaituuksesta suolaheinätakat. Tässä täytyy ruveta sekaa syömään ja suolaheinät ovat siihen paraita.
Joukon poistuessa jäi tupa autioksi, ja Juuso sysäsi sen merkiksi pönkän oven päälle. Riitu kaappasi nurkkajuurelta pari takkavitsaa käteensä. Sisaret kulkivat Laaran kupeella ja itkivät, toinen sitä, ettei ota matkaansa, ja pienempi ikävää. Äiti käveli toisella puolen ja pyyhki vähän väliä lähestyvän eron tuottamia kyyneleitä silmistään ja puheli lapselleen kaikenlaisia neuvoja. Juuso astuksi jälkimmäisenä, kuin jollekin työpaikalleen. Maantiellä, missä oli erottava, yltyivät pienet tytöt yhä kovemmin itkemään. Jo tuli vähän Juusonkin sääli ja hän tuumaili mukaan pyrkijöille:
—Jos tuon tietäisi, että siellä saisi selvän leivän, niin olisihan tuonne saanut mennä.
—Mitä joutavata tuumaakaan, vastusti tytön äiti.—Eihän se Laara miten jaksa sinua kuljettaa ja elättää. Koetetaan me elää täällä.
—Täytyyhän sitä koettaa, mikäpä tässä auttanee, sanoi Juuso.—Ja aina se aikainen ihminen toimeen tulee, kun saapi jotain mahanahkansa tukeeksi, mutta on siinä lapsille tietämistä.
—Tule nyt vuoden tai parin päästä käymään täällä, kehoitti Riitu.
—Laita jo ennenkin matkamiesten muassa jotain tietoa, mitenkä siellä olet päässyt elämään, muistutti Juuso.
Kumpaisenkin toivomuksen lupasi Laara täyttää. Hän pisti kättä hyvästiksi ja lähti astumaan suoraa maantietä. Tuolla ojelmuksen päässä kääntyi hän katsomaan jälkeensä, näki sisarten seisovan vielä tiellä ja isänsä kiivenneen aitauksen sisään nyhtämään suolaheiniä. Äiti näkyi nousseen aidan selälle ja katselevan siitä vielä menijän jälkeen. Laaran silmistä vierähti muutamia pisaroita nutulle, mutta kun hän kääntyi taas matkaa jatkamaan, hälvenivät eron ikävät ja mieli muuttui miltei iloiseksi. Kun oli virsta tai pari kuljettu, muistui jo mieleen taskupeili. Sen kaivoi hän tarkastaakseen, eikö silmät ole käyneet pahasta mielestä rumemmiksi, mutta ei siitä ollut mitään pelkoa. Ne näyttivätkin entistä kauniimmilta, kun tämän lisäksi oli kävely kohottanut punakkata kasvoille.