—Sekö Aappo-kääry, murahti Juuso.—Se muka aikoisi naida, mutta mitä tuolla kääryllä tekee, varsinkin tämmöisenä aikana. Tapaa niitä Savostakin semmoisia.
Laara ei puhunut tähän mitään, nypisteli vain hameensa poimuja, joka oli vielä uusi, senvuotisesta palveluspaikasta annettu. Pienemmät sisaret istuivat siinä rinnalla repaleisina ja likaisina, minkä Laarakin huomasi, ja hän sysäsi ulommaksi, kun ne tulivat kovin lähelle ja tahtoivat kosketella vaatteita.
—Minnekä sinä menet? kysyi toinen tytöistä.—Ota minutkin sinne.
—Ei sinusta ole vielä minnekään, sanoi Laara ja lykkäsi pois luotaan.
Juuso oli taas ajatellut vähän aikaa ja sanoi:
—Sinun sietäisi mennä jo ajoissa, jos mieli saada oikeata palveluspaikkaa.
—Niin minä teenkin, sanoi Laara.—Mielellään ne laskevatkin, kun ei ole riihen puintia eikä ruokaa. Lähden aivan tällä viikolla, jos haette papinkirjan.
—Sehän se kyllä pitää olla, sanoi Juuso.—Mitäpä tuo siitä paranee, jos lähden paikalla.
Laara lähti palveluspaikkaansa tekemään tiliä ja noutamaan sieltä vaatteitaan. Hänen aivoissaan pyöri nyt alituiseen ajatuksia tuosta tuntemattomasta seudusta, joka pienuudesta pitäen oli kaikkine sieltä löytyvine onnellisuuksineen sadun tapaisesti mieleen kuvastanut. Pienenä tyttönä oli tuo tunne jo niin valloittanut, että hän kesäiseen aikaan kulki puolen virstan päässä olevan maantien varteen, ilman mitään asiaa, ainoastaan toivoen nähdä jonkun sen puolen kuormankuljettajan, niitä kun siitä tavallisesti matkusti. Useimmiten siellä käveli kuorman jäljessä ilottomia, elämän vaivoissa väsyneitä miehiä, joiden näkeminen ei paljoa ilahuttanut, mutta toisinaan sattui joukkoon iloisia ja vereviä hulivilipoikia, jotka katselivat sen verran kupeelleen, että huomasivat aholta tyttösen, joka hyppeli kiveltä kivelle ja kuulosti joka sanan, mitä matkamiehet sanoivat. Aina niillä olikin jotain sanomista. Useimmin ne kutsuivat tulemaan kuormansa päälle, aikoipa joku viedä kotiinsa ja kasvattaa itselleen tupalinnun. Laara hyppeli silloin poispäin, mutta oli näkemistään ja kuulemistaan hyvin iloisella mielellä, ajattelipa toisinaan, että kun olisi lähteä noiden kuorman päälle. Äidilleen ei hän puhunut näistä kuulemistaan kuin kerran, sillä tämä siitä nuhteli: mitä sinä menet sinne matkamiesten suun »raattaamista» kuuntelemaan! Siitä lähtien kävi hän muiden tietämättä tuolla maantien varrella, eikä puhunut muille mitään. Nyt ei enää tämmöinen tyydyttänyt, täytyi päästä mielitekonsa perille..
Hän sai palveluspaikastaan vielä muutamia markkoja palkan loppua, mutta enin osa oli tullut vuoden varrella käytetyksi koristuksiin. Enemmän olisi pitänyt olla, sen Laara piti tärkeimpänä, jos mieli päästä johonkin arvoon tuolla vastaisessa seudussa. Kasvojen näön oli pieni taskupeili tehnyt vuosien kuluessa hyvin tunnetuksi Laaralle itselleen. Tuskin kului tuntiakaan peiliin katsomatta. Leuka häntä itseäänkin ilahutti, se oli etuisampi kuin monella muulla. Hän tutki tarkkaan, onko huivi kaunistukseksi vai eikö, ja heti se selvisi siksi, että parempi on olla ilman huivia, se vain varjosi juuri tuon kauneimman alan. Huivin ollessa ei jäänyt kuin silmät kauneinta, ja niistäkin oli hänellä paha pelko, että jos ne ovatkin rumat, niin mitenkä sitten! Se ajatus teki toisinaan oikein alakuloiseksi, varsinkin kun muutama oli nimittänyt hänet lummesilmäksi. Ne olivat nuo luomet niin kovin lähekkäin ja tummat silmäripset vielä lisää varjostivat, niin että ne voivat jostain näyttää kipeiltä. Mutta sittenkin, tutki hän, ei niiden pitäisi olla mitättömät. Hän remautteli niitä peilin, edessä isommiksi ja antoi sitten verkalleen painua pienemmiksi, ikäänkuin hyvän mielen vaikutuksesta. Näistä kokeista tuli Laara toisiin päätöksiin ja päätti olla uskomatta tuota lummesilmäisyyttä, ennenkuin enemmän kuulee ja näkee. Kasvot olisivat saaneet olla paljoa punakammat, mutta sen toivoi hän korjautuvan, jos pääsee Savon paksulle leivälle.