—Ikävä tuo tahtoo tulla, aloitti Reittu rohkaistuneena.—Sinä kun et sano rakastavasi minua, niin se huoli tahtoo aivan työntekoa haitata.
Uteliaana odotti hän vastausta, nähdäkseen onko se taas miten vihainen. Mutta pelko oli turha, sillä Laara pysyi aivan naurussa suin, kun sanoi:
—Jokohan tuo siitä tulisi. Eikö lie vaan laiskuuden alkua, ja sitten luultavasti joutaisi niin työpaikat kuin minäkin minne hyvänsä.
—No saat olla varma, että minä aina rakastan ja tottelen sinua, vakuutti Reittu kiihkeästi ja tahtoi vahvikkeeksi syleillä Laaraa.
—Elähän nyt noin … kielteli tämä, sysäten pois luotaan. Sinun pitäisi sitä ennen heittää ikipäiviksi entiset tapasi ja ihan varmasti totella minua joka asiassa.
—No, se on varma. Ja jos sinä käskisit vaikka… Sanoessaan teki hän toisen hyväily-yrityksen, joka onnistui paremmin.
—Heitä jo, sattuu vielä lapsia tänne tulemaan, husitti Laara.— Niillekin sinun pitäisi olla kuin omille lapsillesi eikä sormellakaan koskea minun luvatta.
Kaikki nämä lupasi Reittu monin kerroin.
—On tämä sittenkin minusta niin vastenmielistä, epäröi Laara.—Minä en saisi silloin olla lasteni holhoojanakaan, sekin pitäisi toinen laittaa.
—Ei siihen tarvitse toista, tiesi Reittu.—Silloin vain on nimeksi, kun kuulutetaan ja vihitään, ja Kuivatun isäntä saadaan, siksi aikaa.