—Olenko minä nyt sinua hyvitellyt, kun uskalsit tulla puhumaan?
—Eipä sillä, vaan kun olen kuullut ihmisten olevan siinä luulossa, että meistä nyt yksi talo tulee, niin siitähän minä sain alkua. Ja kyllä me nyt sovitaan ja näytetään, että niin se menikin.
—Ei sittenkään, sanoi Laara ylpeästi päätään heittäen.—On minusta ihmiset ennenkin niin paljon tyhjää puhuneet, niin puhukoot vaan lisää, ettei jäisi mieli pahaksi.
Niillä puheillaan heitti Laara kosijamiehensä, joka jäi yksinään aprikoimaan, miten kävikään tämä yritys. Tahtoi vähän karvastella mieltä nuo halveksivat soimaukset ja pilkalliset pistelyt, mutta ehkei se aivan niin pahasti ajatellut kuin sanoi. Hän uskoi varmasti, että kyllä se siltä rakastaa, vaikkapa pauhaakin, ei se muuten olisi ruvennut hänen syrjäisen asioita maksamaan. Tuo ynseys tulee vain siitä, ettei hän silloin nuorena ymmärtänyt ottaa, kun olisi niin helposti saanut. Muistelemalla johtui mieleen monta Laaran antamaa viittausta sieltä sulhasmatkoilta. Nyt se niitä kostaa, eikä ole ihmekään.
Hyvä merkki oli Reitun mielestä se, ettei Laara käskenyt pois, ja hän päätti niin kauan pitkittää, kun se tekee toisen taikka toisen. Hän oli niin tunteittensa hallussa, etteivät ajatukset joutaneet mihinkään muuhun syrjäytymään. Sekä palveluksella että ahkeruudella tahtoi hän pyrkiä toiveensa perille. Mutta keskellä rupeamatakin sattui toisinaan, että työpaikka unohtui, kun mieli kaipasi Laaran läheisyyttä.
—Loppuiko sieltä työ? kysyi kerran Laara tällaisessa tapauksessa.
—Ei sieltä työ loppunut, selitti Reittu vähän häpeissään muistutuksesta.
—Mikäs siellä tuli?
—Ei mitään. Teki vaan mieleni tulla sinua katsomaan.
—Niinkö harvoin sinä olet nähnyt, että oikein ikävä tulee? kysyi Laara nauraen.