—Mutta siitä ei tule mitään, tenäsi Laara.—Minä olen sen päättänyt, ettei se mies saa jalkaansa astua minun talooni, ja se päätös pitää.
—Vaan jos minkä tekee suutuksissaan, hätäili Piatta.—Se sanoi niin lujasti, että hänen täytyy päästä puheelle.
—Samapa se, sanoi Laara vihan välähdys silmissä.—Hennon minä puhutella, mutta en kotonani. Kohta tulen.
Piatta alkoi jo mennä, mutta mökille päästessä tapasi hänet Laara.
Rohkeasti astui hän tupaan ja meni sivulleen katsomatta peräpenkille istumaan. Elias luuli entisen ystävänsä olevan paremmallakin päällä ja meni tarjoomaan kättä.
—Samapa tuo on, virkkoi Laara ynseästi päätään heittäen ja tuuppasi vihaisesti kättä.—Ei tuossa puukko liene.
Elias peräytyi heti ja istuutui rahille, melkein selin Laaraan, ja huultaan pureksien vastaili:
—Ei tuo puukkokaan aina peloittane. Se on aikoja ja asioita myöten.
Seurasi vähän ajatuksen aikaa. Laara halusi mitä pikimmin päästä pois ja kysyi:
—Tätä nolottamista vartenko minua tänne niin väkivetoon haettiin?