Myöhään yöhön odotti Laara kirjurin hakijaa, mutta eipä sitä kuulunut vielä huomispäivänäkään. Alkoi olla katumoiksi, kun tuli laittaneeksi yksinään, jos se siellä mitä retustelee ja heittää asiankin toimittamatta. Nämä yksinäänliikkumiset olivat Reitulla ensimäisiä, Laara oli ollut usein mukana ja pitänyt miestään tarkan katsonnan alaisena. Nyt se viimeinkin näyttää tapansa, kun se noin viipyy, ajatteli Laara harmissaan.
Toisen päivän iltamyöhällä se kumminkin tuli, ja Laara töytäsi jo kartanolla vastaan. Vakavasti päästeli Reittu hevosensa valjaita irti ja kartteli lähestyä vastaanottajaa, ettei tulisi huokuneeksi kohti sitä.
—Mitä sinä siinä kieroilet kuin päätä vasten pieksetty hevonen? tiuskaisi Laara tervetuliaisiksi.
Huoneeseen tultua alkoi tarkempi tutkinto, siinä ei auttanut syrjäileminen, täytyi seisoa suorana.
—Jopahan sinä rikoit lupauksesi ja joit siellä, potuutteli Laara.—
Näytä rahat tänne!
Nolona kaivoi Reittu kukkaronsa, josta löytyi ainoastaan muutamia lantteja.
—Tässäkö ne ovat kaikki?
—Siinä ne ovat, alkoi Reittu selittää.—Sille sihteerille piti ensiksi hakea viinaa, ei sanonut kykenevänsä ilman kirjoittamaan, kohmelon valitti olevan.
—Valehtelet sinä! Näkeehän sinut naamastasi, että itse olet juonut.
—Täytyihän minun olla vähän toverina, ei sanonut yksinään maistavan millekään.