—Vähän sinä vaan olet ollut sillä toverina. Sinun ei pitänyt olla yhtään. Kun ei ruojan kurkkuun olisi yksinään valunut, niin sen parempi. Jos tuon arvasin, niin laitoinkohan minä. Tuliko se vastuukaan kirjoitetuksi ja lähetetyksi?
—Tuli se, vaan vasta iltapäivällä.
—Ja siihen asti sinä juottelit sitä ruojaa. Vieläkö se otti palkkaa?
—Otti neljä markkaa, sanoi olevansa puutteessa, vaan aikoi se kirjoittaa siitä samasta maksusta vielä vastakin, jos tarvitaan.
—Vai saisi tulla vieläkin juottamaan. Pitäköön. Ja olkoon tämä kerta sen syynä, vaan jos sinä vasta juot humalaan, niin varo itseäsi.
Reittu lupasi totella, mutta lupaus ei ollut enää vilpitön. Ajatukset hiipivät kirjurin kamariin, jossa oli viime yö juotu ja laulettu. Se elämä oli taas pitkän loman perästä jotain, sekä suusta että mielestä. Mutta kyllä sinne ei pääse toista kertaa. Salainen toivo jäi kumminkin jälelle uudistaa samaa iloa jossain muussa sopivassa paikassa, kun oli tällä tiellä saanut syrjäytetyksi muutamia markkoja omaankin taskuunsa.
Ahkerasti teki Reittu työtä vielä nytkin, mutta metsätöissä ollessa rupesi joskus liikkumaan mielessä kummallinen kaipaus. Se alkoi hyvin vähitellen, kuin jano, ja janohan se oikeastaan olikin. Kirveen liike pysähteli ehtimiseen, kielen kantimissa kutisi omituisesti, sylkirauhasista herahteli ehtimiseen kosteutta, ja nieletti aina vähän väliä. Viimein täytyi lähteä kävelemään, kuin janoisen ainakin. Vasten ei voinut seisoa, kun varmasti tiesi, ettei etsiminen mene turhaan.
Lammen takana, ulompana metsässä, oli pahainen mökki, josta Reittu oppi saamaan mielitekoonsa viinaa. Asukkaat vaihettivat sitä mielellään ruokatavaraan, ja siten soveltui Reitulle hyvin mukavasti pistäytyä tuontuostakin mökissä virkistyttämässä itseään. Toisinaan tahtoi paluumatkalla huolestuttaa, kun oli sattunut ottamaan runsaasti ryyppyjä ja viipymään myöhänlaiseen. Täytyi selvitellä jossain niittyladossa ja hämärän aikana kotinsa riihessä taikka saunassa. Nämä varokeinot eivät kumminkaan pitkältä auttaneet, Laara huomasi viitteet ja otti asian entistä lujemmalle, pyörittelipä tulisimmilleen päästyä tukastakin. Reittu koki keksiä hätävalheita ja lujimman tullessa tunnustikin ottaneensa ryypyn, mutta ei sittenkään saalispaikkaa ilmoittanut.
Seuraavan kesän syksynä, kun eloja jo puitiin, löytyi jyväpussi toisensa perästä lammenrantaladoista. Laara oli jo päässyt tietämään, mihin niitä kuletetaan, ja kerran iltasella, kun Reittu taaskin oli ollut koko päivän tietymättömissä, lähti omin silmin katsomaan, missä se syönnöspaikka on, ja tuomaan miestänsä kotiin. Hän meni veneellä lammen ylitse, kulki sieltä noin puolituntia kestävän matkan metsäpolkua, jota kävellessä risteili mielessä kaikenlaisia harmillisia ajatuksia. Mitä oli ensinnäkin tehtävä tuolle juopoksi ratkenneelle mieshyväkkäälle, kun se aina lupaa parantua eikä siitä tule tuon valmiimpaa? Toinen vastus taitaa olla niistä vanhemmista, kun niiden elättämiseen yhä enemmän pakotetaan.
Mökin näkyviin tultuaan teroitti hän silmänsä, jottei etsittävä pääse pakenemaan, ja kaappasi uhkamielisesti vitsaksen tyven käteensä. Huomaamatta hän pääsi tuvan ovelle asti, jota avatessaan näki Reitun istuvan mökin miehen kanssa pullon ääressä, mutta pian ne sen survasivat nurkkaan piiloon ja tekeytyivät tietämättömäksi.