Päivän hämärtäessä lähti Reittu matkalle, joko saamaan lääkäriä kotiin taikka ainakin lääkkeitä.
Mutta hänelle sattuikin huono onni. Lääkäri (toinen kuin tätä ennen) oli ennättänyt mennä toisten herrain kanssa metsästämään ja palasi iltamyöhällä niin täyteen »ladattuna» punssilla, ettei hänestä ollut työlle eikä tielle. Täytyi odottaa huomisaamuun ja sittenkin hän oli unisena ja äreänä puheelle päästäessään. Matkaan lähtemisestä ei uskaltanut mainitakaan monta kertaa, hyvä kun sai lääkelipun, jolla pääsi apteekkiin.
Jo alkoi Reittua harmittaa tämä vastahakoinen matka, eikä hän malttanut olla ottamatta mielensä huojennukseksi pulloa paluumatkalle. Hän ajoi minkä ennätti, ryyppäsi väliin ja kiroilikin juoppoja.
Vedet pyörähtelivät Reitun silmistä sairaan huoneeseen astuessa, vaikka hän olikin sellaisena. Laara lepäsi tunnotonna, posket sinertävän punaisina, ja hengitys oli paljasta läähätystä, aivan kuin palkeella olisi tuhuttanut. Lapset itkivät mikä missäkin nurkassa.
—Mitenkä se nyt on? kysyi Reittu hätäisenä piialta, joka istui vartijana, silmät punaisina valvomisesta.
—Se on tuommoista, selitti piika.—Viime yönä jo houraili ja välistä päivälläkin.
Laara käännähti vuoteellaan, avasi silmänsä ja oudosti katsellen alkoi:
—Nyt ne ovat tuolla … elkää tulla tänne … menkää sinne mökillenne … minä maksan ennen sinne … ei kun ne tulevat … minua hävettää, kun tietävät että olette vanhempiani … noin huonot vaatteet … minä ennen … menkää, menkää…
Pelonsekaisin mielin kuunteli Reittu äänettömänä houreita ja alkoi kaivella taskuistaan lääkepulloja esille. Joku niistä oli särkynytkin matkalla.
—Eikö se tohtori lähtenyt? tuli piika kysymään.