—Ei lähtenyt varsin mielellään. Ennen olisi, kuulema, pitänyt hakea.
—Tokko se osasi sanoa, mitä se on tuo tauti?
—Niin tuo sanoi, että mahtaa olla keuhkokuumetta, kun minä sille selitin.
Piika avasi lääkepullon, kaatoi siitä lusikkaan, ja Reittu tuli nostamaan sairaan päätä, jotta olisi saatu annetuksi suuhun, mutta ei tämä sitä huolinut, työnsi vain pois ja alkoi hourailla. Väkisin he viimein kaatoivat, mutta ei siitä ymmärtänyt olevan mitään apua. Ei auttanut muu kuin täytyi katsoa, mikä tästä lopuksi seuraa.
Illan kuluessa muuttui hengitys lyhemmäksi, kurkku ja rinta korisivat. Koko tämän neljännen yön oli semmoista. Tunnottoman sairaan jäsenissä näkyi omituisia nytkäyksiä. Kaikki joukot, paitsi pienimmät lapset, valvoivat ja katsoivat sairaan kamppauksia. Tuontuostakin Laara puhkesi houreisiin. Nyt taas hän tähysteli yli päänsä ja virkkoi:
—Elä nouse, isäntä, sinne ylös … minä olen ihan syytön … se on ihan valetta se luulo … elä lyö sillä puukolla … siinä ei ollut kuin yksi näkijä … vaan Piatta ei sano … se … on … se … on…
Jännityksellä kuuntelivat läsnäolijat jokaista sanaa ja painautuivat sitten itsekseen huoaten ajattelevaisina istumaan. Oudosti vaikutti tässä öisessä hiljaisuudessa sairaan houreet ja tuo kurkun korina. Aamulla alkoi hengitys käydä rennommaksi ja harvemmaksi. Päivän koittaessa se oli hyvin harvaa. Kaikki joukot kokoontuivat vuoteen ympärille. Joku kävi herättämässä lapsetkin äitiään katsomaan. Ne käsittivät aikaisten toivottomista kasvoista ja varovaisista liikkeistä, että jotain vielä surullisempaa on tulossa, ja pällähtivät itkemään kuin yhdestä suusta.
Parhaiksi joutuivat lapset. Hengitys oli jo hyvin harvaa, joku sormi enää liikahti, ja nyt näytti kaikki loppuvan. Noin puolen minuutin perästä vetäisi sairas vielä lyhyen henkäyksen, jota tehdessä leuka nytkähteli alaspäin, ja se oli viimeinen elonmerkki. Kasvoille tuli kalmankalpeus, ja silmät painuivat kuopalle.
* * * * *
Muutamat naapurit ja jälelle jäänyt, sureva kotijoukko olivat saattamassa Laaraa viimeiseen lepoon. Turvattoman näköisinä seisoivat lapset haudan partaalla ja katselivat hämillään pappia, joka heitteli multaa arkulle. Reittu seisoi vähän ulompana, kun oli tullut nauttineeksi surunsa lievennykseksi ja mielitekonsa tyydytykseksi liian paljon juoma-aineita. Sietämättömästi kaiveli hänen kurkkuaan, ja suu oli pahasti ammollaan, kun lukkari lauloi hautauksen loppuvärssyä: