Emännät ne eivät miesten tarinoita edes kuulleetkaan, ne kun vielä erotessaan puhelivat, kuinka monta vasikkata ja lammasta missäkin otetaan talvelle ja kuinka monta tapetaan. Lehmät ja lampaat tulivat puheeksi vasta näin lopussa, sillä pitihän tietää, kelle jääpi aikuinen sonni talveksi, ettei sattuisi tulemaan koko kylään puutetta karjan isännästä. Välistä sattui niinkin, kun ei ollut edeltäpäin puhetta, että täytyi lehmiä talutella virstamääriä toisiin kyliin. Useinkin kävi näin vähäheinäisinä vuosina, kun soviteltiin, että kaikki eläimet tuottaisivat viljaa. Silloin saivat sonnit ainakin maistaa tuonen nuoraa, ne kun syövät heinät makeaan suuhunsa eikä niiden tähden tarvitse kirnua isontaa, vaikka niitä olisi montakin.
Koko ajan oli Savitien ukki istunut melkein äänettömänä, poltellen litteäkoppaista visapiippuansa. Hän oli kyllä puheliaskin välistä, kun sattui puhe sitä laatua, että hän osasi siihen tarttua, mutta kyllä sen kuulla kerkesi, sanoja tuli siksi harvaan.
—Ei taida pidot parata, jos ei vieraat vähene, sanoi ukki viimein ja pani takin päälleen.
—Samaapa tässä olen minä ajatellut, sanoi Pasanen ja meni täyttämään piippuaan pöydän latvan alla olevasta tupakkahakkurista, sillä oli tavallista, että lähtötupakka piti panna jokaisen.
Venematka oli toisiin taloihin. Savitien ukki asettui perämieheksi ja muut miehet samoin perän puolelle. Kokan puolella oli vaimoväki, joista joku souti.
—Sanon kun sanonkin ajoissa ollessa, että asettukaapas nyt yhteen kohti, eli muuten hameenne kastuu, muistutti ukki vaimoväkeä.
—Niin, ja ei se ole sillä hyvä, lisäsi Lassi, vaan tässä joudutaan teidän tähtenne vielä toisen kerran kadotuksen syvyyteen.
—Milloinkas ennen? kuului monesta suusta kokan puolelta.
—Omasta suustanne minä kaiketi sen äsken kuulin, kun veisasitte, että
Aadam vaimon kädestä omenan söi, ja se kadotuksen heille toi.
—Parasta kun et puhukaan, sinä et tiedä niistä asioista, virkkoi emännistä vanhin, jota sanottiin hyvin heränneeksi.