"Rakkaus on rauhan kukka, muista kultani, muista se; ei se muutoin tule hukkaan, jos ei kielet katkaise."
Tällaiset olivat nuorten lauluja, eikähän vanhoilla lauluja olekaan, ja jos onkin, niin ne ovat vain tällaisia:
"Ei aina keyriä kestä,
ei aina tupia pestä."
Oli tällä kylällä vakaviakin ihmisiä, niinkuin Hemmolan isäntä Hemmo ja muutamia muitakin, jos ei laulunhaluisia vakavina pidettäne.
Syksyllä se mikkeli-syömingissä selvästi näyttäytyi, mikä mistäkin piti, ja sitten aina paremmin, jos oli viljalti viinaa. Silloin sattui välistä, että tapella nutistivatkin, jos asioissa niin kantautui. Vähemmän viinan aikana, jolloin ei tullut kuin parhaiksi puhetuulelle, ottivat kirjamiehet puhellakseen raamatusta, ja jotka eivät siihen kyenneet, ne pitivät muuta parran pärinätä.
Mikkeli-syömingissä syödään kovasti. Niitä pitää joka talo vuorollaan, ja niihin kutsutaan kaikki naapurit. Yhtenä keiton lajina on lammasrokka, ja sen tähden sanotaankin että "päästään tästä Mikkeliin, niin pässi orteen kurnutetaan".
Sinä syksynä, josta kerron, oli ensimmäiset tällaiset pidot Hemmolassa. Isäntä, jota Hemmoksi kutsuttiin, jouduttautui ne pitämään ensimmäiseksi, hän kun jouti hyvästi kävelemään kutsumassa, sillä kotona oli hänellä kolme aikamieheksi saapaa poikaa työssä. Eikä hän muutenkaan enää maallisista töistä välittänyt, veisaili vaan virsiä kotonansa ja niissä paikoin kylässä, jossa siitä pidettiin.
Joka syksy Hemmo kävi aina kutsumassa vanhan mökkiläisensä Liejuniemen Lassin vuoden alkiaisiin. Naapurinsa kutsui myös jokaisen, vaikka ei hän kaikista oikein pitänyt, ne kun olivat hänen sanainsa mukaan suruttomia pökkelöitä.
Ruualta päästyä piti isäntä pienen puheen.
—Tuota minun mielestäni, sanoi hän, ei saisi nämät syömingit olla ainoastaan syömistä, juomista ja joutavaa lopakoimista varten, vaan että kokoonnuttuamme muistaisimme paremmin kiittää Luojaamme, jolta kaiken saamme.