Ukko ei ollut millänsäkään, nauraa kuhotti ja tuumaili vain:
—Muori on vähän tureissaan, jos lienevät antaneetkin vain sikurikahvia kylässä.
Ei hän pannut vastaan tuon enempää, vaikka emäntä olisi mitä mokinata pitänyt. Tuskin hänen tiedettiin milloinkaan suuttuneen. Yhden ainoan kerran hän oli vihastunut, niin että oli lyönyt veljeään. Sen tähden hän aina viinapäissään itki, kun joku sattui sitä hänelle muistuttamaan.
Hemmolan Jahvi meni edeltäpäin kotiansa, kun hänen veljensä ja muut nuoret jäivät keskustelemaan siitä, mihin mentäisiin.
Valkean tupaan otettuaan näki hän heti poikain petoksen.
—Vie hiiteen sinun vaunujasi, sanoi piru, kun kottikärryt näki! alkoi Jahvi nauraa. Ne pojat ei keinoja puutu, ajatteli hän. Ne hennoivat isävanhalta puhkaista kumpaisenkin silmän… Katso, kuinka hyvästi on pääkin laitettuna. Olisivat ne pettäneet minutkin, jos en heitä olisi nähnyt kylässä olevan… No annan ma hänen olla nykimättä.
Siihen tuli Hinttikin, Jahvin tädin tytär, ja nyt he yhdessä katsoivat ja nauroivat, miten hyvät vierustoverit hakkuri ja rahi olivat. Ne eivät potkineet toisiansa, eikä peitonkaan päältä tullut heille riitaa.
Jahvi rupesi syömään, mutta ei hän vielä päässyt kunnon alkuunkaan, kun ukki tulla kahitti katsomaan, joko kaikki joukot olivat kotiutuneet.
—Niin juoteessa tulee meidänkin joukot kotia kuin Koljolan karja, sanoi Hemmo. Ei se tuo nyt olisi ristityille soveliasta. Pienetkin pojat tässä vasta söivät, ja taisi niillä olla aikomus vielä lähteä, vaan siihen ovat he kuitenkin vaipuneet. Voi poika raukat! huokasi hän lopuksi.
Jahvi koetteli naurulta ottaa valtaa pois syömällä, puri ja nieli niin riivatusti kuin kerkesi, mutta kun Hemmo surkutteli poikaraukkoja, sattui hän parhaiksi ryyppäämään suunsa täyteen piimää, ja silloin suuntäyteinen porahti ilmaan, juuri kuin kallion sirpaleet, jota ruudin voimalla säretään.