—Saattaahan tuota kiehauttaa, arveli emäntä. Vaan en minä tässä syksyllä, kun sonninpura oli puolen päivää suohaudassa, muuta kuin tervansekaista kuumaa vettä kaasin sen kitaan; sillä tuo parani!
—Niin, vaan tämäpä ei ole sonnin kita, joka olisi tervattava, sanoi
Pekka.
—Yhtä hyvä kai se olisi tuollekin, vaan saattaahan sitä kiehauttaa, sanoi emäntä ja sitten hän meni kiehauttamaan.
Pekka jäi Eerikkaa hoitelemaan, muut menivät kotiinsa ja olivat siinä toivossa, että aamuun mennessä se Eerikkakin paranee ja pääsee taas yhteen matkaan; mutta eipä niin käynytkään. Aamuun mennessä hän tuli yhä vaan kipeämmäksi, vaikkapa kyllä Pekka koetteli hoitaa, miten osasi.
Sääli oli Pekasta heittää sairastaan muiden hoidettavaksi, mutta asiat niin vaativat, sillä hän oli lupautunut huomenlahjan kuuluttajaksi muutaman rengin ja piian häihin, jotka olivat toisen kylän päässä, tähän toimeen kun ei kykene aivan joka mies. Lähtiessään hän piti huolta Eerikan kohtalosta.
—Rupeaako emäntä hoitamaan muutaman päivän ajan? kysyi hän emännältä.
—Hoidetaan vaan, sanoi emäntä, ja mitäpä tuo isoja hoitoja tarvinneekaan.
—Aina se vähän tarvitsee, jos ei heti parane ja kyllä minä tulen jo huomeniltana.—Silläkään poloisella ei ole sukulaisia, joita kutsuisi, säälitteli Pekka.
—Juokse vain, tottapa häntä siksi hoidetaan, sanoi emäntä, ja se oli sillä sovittuna.
Eerikan jäähän putoaminen tuli seuraavana päivänä tiedoksi koko kylälle. Toverit kävivät katsomassa ja surkuttelemassa hänen kohtaloansa, ja ikävää se heistä olikin, sillä Eerikka oli hupainen toveri, ja siltä meni hauska vapaaviikon aika hukkaan, kovin hän oli kipeä.