—No autettava kai se on, vaikka mikä olkoon, touhusi Pekka ja aikoi mennä salon varassa.
—Elä mene sillä lailla, kielsi Matti. Anna toinen pää tänne ja mene sitten, kun me työnnetään, ja kun pääset hyvästi kiinni, niin ärjäise, kyllä me vedämme takaisin.
Pekka totteli ja rupesi salon päälle pitkälleen, eikä siihen kauan ollut kun hän pääsi Eerikan takin kaulukseen kiinni, mutta samassa alkoi jääkin painua.
—Nyt vetäkää tulisesti; painuu peeveli! komensi hän. Tulisesti toisetkin tottelivat ja vetivät juoksujalassa ilman seisahtumatta rantaan.
Suoraa päätä Eerikka oli lähtenyt Hemmolasta kotiinsa, eikä muistanut tällä kohdalla järveä olevan jään huonompaa; juoksi vain ja luuli kestävän, siksi kunnes lysähti. Monesti hän oli rynnännyt ylös, mutta silloin jää painui ja käytti umpisukkelossa; viimein täytyi asettua jään reunalle huutamaan apua. Siinä hän kylmässä vedessä oli niin köntistynyt, ettei itse jaksanut kävellä, vaan toiset hoitivat ja veivät Lassilaan.
Emäntä ei tällä kertaa ollut leikissään, ei sanonut, katso noita ruojia, vaan sanoi:
—No kaiken näköistä, kuin menepäs järveen. Mutta mitähän olisi ollut sanomista, jos järven pohjassa olisit saanut kontsottaa.
—Vähät sanomiset kai siellä on, joutuipa sinne kuka hyvänsä, sanoi
Eerikan puolesta Pekka.
—Hyvin vähät, hyvin vähät, toisteli Lassilan isäntä. Mutta tuota, lisäsi hän, eiköhän tuon suuhun olisi kahvi hyvää.
—Jos vaan talosta saataneen, sanoivat pojat.