Kahdesta talosta, yhtenä iltana, ajettiin nuori väki pois. Nyt eivät he enää ajatelleetkaan mihinkään kokoontumista, vaan päättivät mennä itse kukin mökilleen. Erotessaan Matti päivitteli sitä, kun Eerikka jätti hänet yksin menemään.
Yhtäkkiä huomasi joku tytöistä kuulleensa jotain surkeata ääntä järveltä päin, josta he alkoivat hätäillä, että "voi, voi, mistä se kuuluu", ja kokoontuivat poikien luokse. Pojatkin tarkastivat ja kuulivat todellakin surkean äänen.
—Kyllä se on hätähuuto, päättivät muutamat. Ja on se jo huutanut hyvän aikaa; kovin panee uupuneen äänellä.
—Arvelemattahan tuo on hätähuuto, sanoi Matti. Ja eiköhän liene
Eerikka pudonnut jäähän. Auttamaan pitää joutua.
—Olipa vaikka ukko mustilainen, sanoi Pekka, niin autettava se on. Vaan ei sinne tyhjin käsin ole menemistäkään, jos mieli välttää, ettei kaikki mennä ahvenien valtakuntaan.
Nuottasalkoja ja seipäitä käsissä pojat riensivät ääntä kohti ja tytöt jäivät peloissaan kuuntelemaan.
Eipähän luulo pettänyt; Eerikka ryllötti järvessä ja piteli veitsellään jään reunasta kiinni.
—Voi miesparka, kun et arvannut kiertää huonoa paikkaa, sanoi Pekka ojentaessaan salkoa. Tartu nyt tuohon!
—Minä painun, jo painun, ruikutti hukkuva, voimatta tarttua mihinkään.
—Ei sitä sillä lailla saada ylös, sanoi Matti. Jos se kätensä irtauttaa tuosta jään laidasta, niin sai sanoa: silloin se meni.