—Lieneehän tuota vielä maata muuallakin … hyvästi! sanoi Matti ja meni.
—Menepä hyvästi eli pahasti, sanoi Hemmo ja nyhtäisi tuvan ovea lujempaan kiinni.
Nyt joutui omien poikien vuoro. Eivät pojat vastanneet mitään, vaikka isänsä heille pauhasi alusta loppuun jumaluusopin taitonsa; kuuntelivat vain äänettöminä. Pojat olivat tätä samaa oppia kuulleet joka aika niin kyllästyttävän paljon, että vaikka se enimmältä osalta oli "Huutavan Äänestä", tuntui se kuitenkin mauttomalta ja tehottomalta.
Tämä kun ei näyttänyt pystyvän, otti hän toisen aineen.
—Minä ajan teidät jokaisen maailmaan! tenäsi hän. Sitten saatte tuntea, mitä on tottelemattomuus vanhempia kohtaan. Ilman pennittä saatte mennä, kyllä minä saan renkejä, ja tuota, taloni annan viimein kelle hyvänsä, joka on minulle kuuliainen.
—Ei siitä tänä iltana kuitenkaan tule mitään, arveli Jahvi; menkäähän nukkumaan.
—Vaikka milloin siitä tulee, kun minä vain tahdon.
—No heitetään hänet kuitenkin päivään, sanoi Jahvi ja meni vuoteelleen.
Uudestaan meni Hemmo kamariinsa ja oli vihoissaan. Sänkyyn ruvettuaan hän ajatteli, miten kovia sanoja oli sanonut omille pojillensa ja kyläläisille, ja ajatteli, että olikohan ne liian kovia. Toisekseen hän lohdutti itseään sillä, että kyllä ne sen ansaitsivatkin ja olihan "Huutavan Äänessä" vieläkin kovempia, jonka jälkeen hän nukkui rauhallisesti.