Pekalta paloi viimeinenkin kunnian tunto isäntäänsä kohtaan. Hän siirtyi oven puolelle ja sanoi:
—Eikö isäntä malttaisi seisauttaa toimitustansa, pitäisi tässä puhua ristiäis-rahan maksusta, sillä minä sain nimen: nälkäinen, ja Matti sai kaksikin.
—Pois koirat minun huoneestani! kiljaisi Hemmo vastaukseksi.
—Kiitoksia, sanoi Pekka. Nyt on kaksi nimeä niinkuin herroillakin, vaikka vähän huonompia. Vaan sen minä sanon vielä, etten minä köyhyyden tähden köykyssä kävele, vaan vilun ja nälän.
—Pääsetkö ulos siitä rotikoittelemasta suutasi, ja muut samoin!
—Kyllä, kyllä, sanoi Pekka alamaisella äänellä. Vaan jos isäntä antaisi yötä maata tuossa penkillä; ei minulla nyt ole nälkä, piipun perä on suussani… Eikös kirjassakin sanota, että ota raadolliset kulkijat huoneeseesi.
—Niistä kortistasi sinä tiedät, et kirjasta … ulos heti!
—Antakaahan sentään lähteä perältä huonetta, että kaikki syntini lähtisi matkaani, ettei ne taloon jäisi.
Ei Pekka ennättänyt pyyntöänsäkään oikein lausua, kun tuli lähteä; niin jo Hemmo häneen kyllästyi. Samassa lähti tytöt, peloissaan kuin jänikset, ja pojat perästä. Matti oli sillä tuulella, ettei pitänyt kiirettä, vaan jäi vähän jälemmäksi toisista.
—Ala mennä sinäkin, kiirehti Hemmo. Ja mitä sinä olet tänne tullutkaan palveluspaikastasi. Täällä sinun väijymisesi ei edistä mitään, sillä niin kauan kun Hintti on meillä, et saa jalkaa tänne astua.