—Ne olemattomat kortit, sanoi Pekka rauhallisena.
—Sinä elä viisastele! kiljaisi hän Pekalle. Minä näin, että ne olivat; ja ne ei ole kenenkään muiden kuin sinun. Sinä nälinkuoliaana kutjaset talosta taloon ja opetat nuoria kortin lyöntiin.
Nytpä ei Pekka enää malttanut olla rauhallisena.
—Sano sinä yksikään kerta, virkkoi hän, jolloin minä olen sinulta kerjäämällä palaista pyytänyt, ja puhu sitten! Minä tiedän, että omistani olen elänyt.
—Vaikka omistasikin, niin mitä sinä kutjotat kulkea talvikaudet opettamassa kenenkään lapsia kortin lyöntiin ja muuhun pahuuteen.
—Minä kuljen, kun varat kannattaa, enkä kysy keltään lupaa, sanoi Pekka. Tehkööt ne työtä talvella, joilla on akat ja lapset elätettävänä, mutta minä en tee, enkä pahenna sun poikiasi; saat hyvä mies tehdä pojistasi vaikka kuinka heränneitä.
—Kyllä sulla suuta on muuta räkyttää, vaan sanopas, kenen ne kortit on?
—Ne on minun, jos tietää tahdot, vaan minä en ole niitä kellekään tarjotellut. Savitien renki Eerikka otti muutaman pelin pelatakseen, ja sille annoin ja mikä sitten.
—Niin kai se oli oli, miten Pekka sanoo, puolusti Matti.
—Sinä samanlainen lurjus, kiivastui Hemmo Matille sanomaan. Sinä saat kanss' tietää, että meillä ei sinulla ole asiata, eikä isäsikään luona ole sulla asuntoa … ja sinä, Hintti, jatkoi hän malttavammin, muista se, että tuon hylyn rinnalla ei sun tarvitse istua, niinkuin äsken näin.