Jos mulla oisi hellemp' luonto niin vaipuisin minä maata, enkä mä surun kyyneleiltä vois' silmiäni auki saada".
Näin Pekka lauleli niinkauan, että he joutuivat jo Savitiehen.
Muiden maata ruvettua oli aiottu työ alettava, johon tarpeeseen Pekka puuhasi paperia jostain vanhan velkakirjan kirjoittamatta jääneestä laidasta.
—No Matti, elä nolota, vaan tartu asiaan kiinni heti, sanoi Pekka muiden nukuttua.
—Eipä ole millä kirjoittaa, sanoi Matti.
—Elä eperoi, on lyijykynä, ja sillä se rotokolla tulee sellainen kuin tarvitseekin.
—Ja väsyttääkin minua niin, etten ymmärrä mitään, esteli Matti.
—Sanain puutteessa ei käsi päähän mene; jos vain kelpaa, niin sokosta ylös.
—No sanelepas, niin minä kuuntelen, miten se sinun mielestäsi olisi alettava. Vaan ei nyt Hemmo ukosta vielä virketa mitään, eikä se saa olla runon mallista, hän heti tuntee, että se on sinun miettimä.
Pekka nojautui selkäkenoon seinää vasten ja alkoi viputtaa oikean jalan isoa varvasta, niinkuin hänen tapansa oli, kun rupesi runoja tai muuta miettimään. Vähän päästä hän ilmoitti lauseensa.