—Niin sen minä olen miettinyt, vaan en ole ennen virkkanut. Ja eikähän se 'kallokas' niinkään vanha ole, vaan kun se sen herännäisyytensä nojalla laiskana olla noljottaa, niin siitähän sitä luulee vanhemmaksikin. Tuskin se en paljoa päälle viidenkymmenen tai ei yhtään.
—Kovin tuo minusta kuitenkin kummaa olisi, ihmetteli Matti.
—Onhan sillä jo päiviä päässään Hintilläkin, eikö liene lopussa kolmaskymmen.
—Vaikkapa … mutta yhtähyvin… Mutta jos Hintti sen 'kallokkaan' tuumiin vähänkään suostuu, niin sitten on perhana, etten minä yhtä tyttöä saa pois mielestäni.
Uhkaavasti Matti lausui viimeisiä sanoja, mutta lisäsi kuitenkin:
—En minä sentään vielä osaa uskoa.
—Mistäpä sen nyt niin varmaksi; vaan niinkuin jo sanoin, otapas ja kirjoita, kyllä minä autan, niin urkitaan lempo soi vähän parempi tieto asiasta…
—Jospa tuota olisi koettaa, sanoi Matti ja kulki sitten äänetönnä.
Pekka ei tahtonut hänen äänettömyyttään häiritä puhetta jatkamalla, vaan astui jälkimäisenä ja alkoi laulaa surullis-sävelistä, Matin kohtaloon mukavasti soveltuvaa laulua:
"Voi minun köyhää kotoani, voi oloani orjallista, voi minun hellää luontoani, voi sydäntäni surullista!