Hintti luuli osanneensa hyvinkin masentavan lauseen, mutta eihän se ollut kuin kiihoitusta, sillä Hemmo uneutti kenkänsä kärkiin katsomisen ja alkoi puhua hyvän toivon mukaisesti:
—En minä sitä pidä vikana, jos on maailmanmielinen: ei se ole mitään, ei ihan mitään, se on aivan sama, ei se asiassa tee mitään.
—No nyt minä uhon yhytin, ajatteli Hintti ja sanoi ääneen, että isäntä on hyvä ja heittää nyt ne puheet, jos ei muuta asiata ole, niin menette pois, tai jos ei, niin minä…
—Ei tuota, kyllä minä menen… Taisit hämmästyä … en minä tällä kertaa … pois menenkin.
Äskeiselle paikalleen tuvan penkille Hemmo meni jotenkin nolona ja alkoi miettiä jalkajuontensa hedelmiä. Saapahan nähdä, ajatteli hän. Jokohan ei tule mitään … mutta mitenkä se sanoikaan … niinhän se taisi sanoa, että jos isäntä tällä kertaa heittää ne puheet. Tuota, eipä tiedä, jos vasta sallii … kun ei pitäne minua vanhana ja jurona, taitaa pitää heittäytyä enemmän leikkisäksi, sittenpä hänen näkisi.
Sillä aikaa, kun Hemmo näitä ajatuksia kaavaili päässään, jatkoi Hintti kirjeen lukemista. Jatustamalla hän siitä vähitellen selvän sai, vaan ei se yhtään naurattanut niinkuin olisi luullut. Ennen puoliväliin pääsemistä hän silmäsi jo loppuun ja näki, että Matin nimikin oli niin pilkallisesti kirjoitettuna. Ja itse kirje oli vielä pilkallisempi … porsaista, koirarukkasista, vanhoista ukoista ja siijoonin repaleista.
No nyt minä olen saatu, vaan en vielä viety, sanoi hän ääneen ja ajatuksissaan jatkoi: Eihän tässä ole yhtään kunnon sanaa. Kyllä se nyt kyllästyi lopen ja kirjoitti tämän viimeiseksi minua härnätäkseen … ja ainahan tämä jonakin menisi, vaan kun vanhat ukot alkaa minulle siihen sijaan työntäytyä tarjokkaiksi … ja ennustuksestako vai mistä se on jo arvannut vanhoista ukoista kirjoittaakin.
Kaikki tämä sekamelska kävi Hintin niin harmiksi, ettei hän voinut olla turvautumatta tuohon naisten niin tavalliseen keinoon—itkuun. Hemmoon päätti hän suuttua ja heittää koko talon. Suuttua sieti Mattiinkin, mitä hän tuolla lailla kirjoittaa. Ja jos kuinka hitaasti olisi lukenut, niin ei se muuksi muuttunut: porsaita, vanhoja ukkoja ja koirarukkasia siinä oli. Ja kun herkesi katselemasta, niin itkeä piti vielä vähäisen. Sitä hän oli tekemässä, kun Jahvikin tuli unisena ja janoisena hakemaan juomaa itselleen.
—Etköhän vain ollut itkemässä, siltäpä minusta näyttää, sanoi hän.
Johan nyt ollaan joutavissa!
—Anna olla minun, elä tule.