—Antakaa kenkänne muille ja heittäkää minut rauhaan, sanoi Hintti.
—En minä muille … ja ajattelehan oikein, niin, niin suostut sinä minun tuumiini … tuota, kirjat annan sellaiset, että puolet talosta on sinun, jos minä ennen kuolen.
—Jos nyt isäntä menisi pois, sanoi taas Hintti. Ja kun ette osaa niitä kenkiä muuanne panna, niin heittäkää tuohon aitan orrelle.
—No minä panen tuohon, ottanethan ne siitä … ja kun vähän tarkemmin ajattelet, niin, niin moni tyttö sille sijalle tulisi mielellään. Ja kyllä siitä vielä Hinttikin … tuumaili Hemmo naurusuin aitasta ulos tullessaan ja salaisesti silmäillen Hinttiä.
Tylysti katsahti hänen jälkeensä Hintti ja ajatteli: Ei kumma, jos nuoret! … vie mieli Metsä-Heikki, kasvattama-palkastasi…
Päästyään tästä sulhasmiehestä heittäytyi hän istumaan vaatekirstun kannelle ja nojautui seinää vasten ajatuksiinsa. Siinä hän istui luoden välistä silmänsä orrelle levitettyihin huiveihin ja Hemmon heittämiin kenkiin ja sitten omiin, helmassa lepääviin käsiinsä. Ensimmäiset Hemmon kupastelemiset suututtivat häntä itkemään asti, mutta nyt pääsi ilman sitäkin sivu, vaikka ei se kaukanakaan ollut, olihan sillä välillä.
Istuttuaan vähän aikaa hän nousi ylös ja meni askareillensa. Jokin päätös siinä istuessa tuli tehdyksi, sen ainakin huomasi.
* * * * *
Hemmolla on johonkin lähtö, sillä hän muutti pois arkivaatteensa.
—Menettekö kirkkoon, pitääkö hevonen valjastaa? kysyi häneltä Jahvi.