—Etkö sitä tiedä? sinullehan nämä on … sanoi suutari ja nosti kenkiä korkeammalle nähtäväksi.
—Minulleko! ihmestyi Hintti. Enhän minä ole käskenyt; eikä minun jalastani ole mittaakan otettuna.
—Muistinhan minä tehdä entisten lestien mukaan.
—Niin, vaan kuka käski?
—Isäntä käski. Ja siinä ne nyt ovat ja hyvät ovatkin, puheli suutari ja meni tupaan.
—Viekää vaan isännälle ja sanokaa, että pitää omina kirkkokenkinään, sanoi pilkallisesti Hintti ja meni aittaan muka laulua lukemaan.
—Eihän tämä laulua ollutkaan, suutaria jo on narrattuna, ajatteli hän katsellessaan kirjoitusta. Matti ottopojaksi päässyt … jokohan … eiköhän minuakin narrattane samoin kuin suutariakin … kuka tiesi … minunko lepyttämään, ei tule ne herkut. Varmaksi on Pekka vakuuttavinaan … mitenkähän sitten lieneekään…? Tähän keskeytyi Hintin mietelmät, ja kirjeelle tuli sama kohtalo kuin edellisellekin ja samanlaisesta syystä. Hemmo tuli aittaan kengät kädessä ja suu vähän naurussa, siihen laatuun kuin vanhan miehen suu menee. Kenkiä ojentaen Hintille virkkoi hän:
—Tässä saat nämä; minä ne sinulle teetin.
—Eihän minulle ole ollut palvelukseen ruvetessa puheessa tämänlaisia kenkiä, sanoi Hintti ottamatta niitä käteensä.
—Minä ne vaan teetin ja, tuota, kun tässä olostutaan, niin kyllä minä teetän vaikka sinä mitä tahdot.