— No miksikä?
— Ymmärräthän tuon. Ajaisivat pois koko kylästä.
— Eivät ne kylästä saa ajetuksi, mutta voisi siitä olla jotain haittaa, jos tietoon pääsisivät, myönnytti Kustaava. — Mutta pidetään salassa. Kyllä Veerti on niin luotettava, ettei se puhu kenellekään. Veerti voisi vielä auttaa Simoa pääsemään tähän lampuodiksi.
— Minäkö tähän! sanoi Simo. — Ei toki ajatellakaan sellaista.
— No miksei? Onhan Simo ollut suuremmallakin paikalla.
— Ei puhuta, ei puhuta, pyyteli Simo tullen aivan levottomaksi. — Se oli toinen paikka ja toinen aika. Mutta nyt, ja vielä tähän Hetan entiseen kotiin. Ei siitä tule mitään. Minun ajallinen onneni on ainaisesti mennyttä, miten käynee iankaikkisenkaan.
Kustaava huomasi ajattelemattaan koskettaneensa vanhoihin haavoihin ja alkoi varovasti lohdutella:
— Ei niitä entisiä auta muisteleminen. Ne täytyy unohtaa ja koettaa vain mennä eteenpäin. Soisin teidän pääsevän vielä paremmille päiville, sanokoonpa Agaatta minusta mitä hyvänsä.
— Kyllä minä ymmärrän, huokasi Simo. — Sinä jaksat köyhänä ja parjattunakin olla vihaamatta toisia. Niinhän täällä pitäisi jaksaa kaikkien muidenkin.
Kustaava aikoi torjua liikaa kiitosta, mutta ei joutanut, sillä velli rupesi kuohumaan yli laitojen.