— Muistan, yrähti Veerti.
— Vai muistat, jatkoi Kustaava vilkkaasti. — Aivan samana päivänä hän puhui minulle monesta asiasta. Oli huolissaan teistäkin, että jäätte lukemattomiksi, kun ei hän ole muistuttelemassa. Sanoi, että siitäkin huolehtisin, mutta enhän minä ole voinut eikä minun ole tarvinnut isänne elinaikana puhua mistään mitään. Mutta kun kuulin isäsi kuolleen, niin aloin ajatella, mitenkä pääsisin niin lähelle, että voisin olla vähänkään neuvona ja ohjaajana. Etkä sinä arvaa, kuinka iloiseksi minä tulin, kun näin, että tulet noutamaan hautajaisiin. Sainhan siten kuulla tarkemmin, minne teidät siirretään asumaan ja miten pitkäksi aikaa. Ja nythän tuo on tiedossa niin teillä kuin minullakin. Mutta jos äitisi olisi aavistanut, että joudutte näin nuorena aivan orvoiksi, niin varmasti hän olisi puhunut Veertillekin, että hänen perintötalostaan ei saa luopua. Äitisi olisi päässyt emännäksi suuriinkin taloihin, mutta hän tahtoi olla vanhan isänsä luona Kivimäessä. Se oli hänen syntymäkotinsa, ja se onkin niin rauhallinen paikka, etten minäkään missään asuisi mieluummin. Eikö Veertikin tunne mielessään, että se on paras paikka? Sanoppa nyt.
— On se, myönnytti Veerti hiukan ilostuen.
— Niin on, vahvisti Kustaava. — Se on niin erillään kaikesta kylän melusta, että jos olisi ollut hiukkasenkaan toivoa saada setänne taipumaan, niin olisin pyytänyt, että saisitte olla kotonanne liikkumatta. Minä olisin mielelläni hoitanut teidän talouttanne aivan ruokapalkalla, ja kovimmat työt olisi teetetty urakkalaisilla, elleivät olisi antaneet ottaa vakituista renkiä.
Veerti ymmärsi Kustaavan puhuvan täyttä totta ja mielistyi tuumaan.
— Jospa ne sedät antavatkin olla, kun Kustaava käypi puhumassa, hän sanoi näpäyttäen vitsalla lehmää lautaselle.
— Ei, eivät ne luota minuun, sanoi Kustaava, ollen iloinen Veertin myöntyväisyydestä. — Meillä ei ole muuta keinoa kuin saada myönti estetyksi, jotta pääsisit viiden tai kuuden vuoden kuluttua kotisi peltoja kyntämään. Jos olisin silloin elossa ja tässäkään terveydessä, niin, leikkiä puhumatta, minä ja Ville olisimme ensimäiset työmiehet, jos vain kelpaisimme.
Kustaava ei kysynyt tätä asiaa tämän tarkemmin, katsahti vain Veertin silmiin ja nähdessään, että se hymyili, jatkoi tyytyväisenä:
— Onhan melkein turhaa suunnitella asioita monta vuotta eteenpäin, mutta joutaahan tässä kävellessä juttelemaan. Luoja se viimeksi määrää, miten mikin asia on menevä. Minäkin voin jo silloin olla haudassa, sillä tänä talvena olen alkanut tuntea hartioissani outoa vihleksimistä ja hengenahdistusta. Ei tiedä, milloin Villekin saapi turvautua aivan syrjäisten ihmisten armoihin. Ja hyvin tyytyväinen olisin, vaikkapa Veerti olisi silloin siinä asemassa, että voisi antaa työtä ja ruokaa ja kohtelisi ja neuvoisi niin ystävällisesti kuin näinäkin päivinä. Siihen mennessä ennättää jo vakavoitua ja heittää pois turhat lasten leikit, niinkuin viulun soitot ja sen semmoiset, joista on vain turhaa ajan kulua.
Kustaava ei halunnut tarkastaa puhetoverinsa kasvoja, sillä hän aavisti, ettei se tätä toivomusta kuullessaan hymyile, jatkoi vain rauhallisesti: