— Lähden minä sitten, lupasi tämä.
Asia oli päätetty, ja aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi lehmän talutus.
Ville jäi Oton kanssa Kivimäelle, eivätkä he enää joutuneetkaan tavaroiden tautta niin usein ristiriitaan kuin ensi päivinä. Oton isäntä-luonto oli suuresti masentunut, kun sai omin silmin nähdä, minne isä vietiin ja miten monet kymmenet tuntemattomat ihmiset häneltä lupaa kysymättä söivät ja joivat heidän pöydässään ja veivätpä jo lehmänkin. Hän alkoi aavistaa, että isän mukana meni valta häneltäkin, ja tyytyi hiljaisuudessa piilottelemaan omia tavaroitaan, ettei niitä vietäisi.
Alakuloisella mielellä oli Veertikin, kun hän pieni vitsa kädessä asteli lehmää kiirehtien. Kustaava luetteli ajan kuluksi tielle näkyvien talojen ja mökkien nimiä, mutta yksinään hän enimmäkseen sai puhella.
He olivat jo kulkeneet puolen matkaa, kun Kustaava kysäsi:
— Arvaako Veerti, miksi minä halusin tätä lehmää viemään?
— Enhän minä, urahti toinen.
— Sen vuoksi, selitti Kustaava, — kun kuulin hautajaisten aikana, että setäsi todella aikoo myödä Kivimäen. Sitä ei toivonut äitisi eikä varmaan isäsikään. Ja nyt minä aion tästä asiasta puhua rovastille, että hän estäisi. Ja kyllä rovasti saapi sen kaupan estetyksi, jos vain sanot omasta puolestasi, ettet anna myödä.
— En minä osaa sanoa, esteli Veerti. — Minä olisin siellä tuvassa sen aikaa, kun Kustaava käypi sanomassa.
— Ei minun sanomiseni yksinään auta, selitti Kustaava. — Pitäisi sinun olla kuulemassa, kun minä selitän. Ei sinun tarvitse puhua monta sanaa, kunhan myönnyt siihen, mitä minä sanon. Minä en saa tunnon rauhaa, jos jätän tämän asian puhumatta. Äitisi pyysi pari päivää ennen kuolemaansa, että pitäisin teistä huolta, kun hän kuolee. Ehkäpä Veertikin muistaa sen sunnuntaipäivän, kun olit Oton ja Villen kanssa siellä ruispellon pientarella, ison kiven kupeella päreviulua soittamassa, vai etkö muista?