— Kokonaisen arkun? Kuinkahan suuri lienee ollut?
— Kukapa sen tietänee, enempi kuin sitäkään, että onko se aivan totta. Mutta sen minä olen kuullut monelta, että siinä on vielä nytkin vanhoja hopearuplia ja että ne säilytetään eloaitan ylisillä suuressa maitopytyssä.
— Minnekähän ovat panneet sen arkun?
— Minne lienevät kätkeneet, tai ehkei ole ollutkaan. Rikastuvat ne muutamat talot muutenkin.
— Onko tästä vielä pitkältä sinne pappilaan? kysäsi Veerti.
— On tästä muutamia virstoja. Miksikä sitä kysyt?
— Eiköhän ennätettäisi käydä siellä ja tulla tuohon taloon yöksi? selitti Veerti.
— Sittenpähän nähdään, miten ennätetään, vastasi Kustaava ja jäi yksinänsä ajattelemaan, mistä se johtui, että Veerti halusi juuri tuohon taloon tulla yöksi. Ehkäpä on rahojen ihailu jäänyt isän perintönä pojallekin.
XVII.
Mestari Tarvaisen oppilaaksi Kivimäen Veerti joutui kuin joutuikin. Ja paremmat päivät hänellä siellä elannon ja työn puolesta olikin kuin viime vuosina kotonaan.