— Ja sinä saitkin nähdä.
— Sainhan tuon nähdä, enkä ole sitä katunutkaan.
— Mutta on se ijän eroitus mahtanut alkuaikoina vaivata mieltä, arveli toinen.
— Eikö mitä, sanoi Kustaava. — Joka on elänyt lapsuutensa ajan niin suuressa köyhyydessä kuin minä, useimmin ajoin sekaleipä syötävänä, hän sen asian ymmärtää, minkä vuoksi minunlaiseni lähtee vanhallekin miehelle, kun vain pääsee rikkaaseen taloon, jossa on aina selvä leipä. Olinhan tottunut ajattelemaan rikkaita ja rikasten lapsia melkeinpä taivaan asukkaiksi, ja semmoiseenko ei lähtisi, kun tullaan pyytämään.
— Mitenkäs nyt ajattelet tuosta rikasten taivaasta? kysyi toinen.
— Mitäpä minä muuta, kuin että käyty on sielläkin.
— Etkö sen katkerammin ajattele?
— Kyllä pyrkii toisinaan tulemaan katkerat ajatukset vainajaa kohtaan siitä, kun teki tuollaiset kirjat, etten saa hänen kuoltuaan muuta kuin valmiin ruuan ja vaatteet ikäni loppuun asti. Mutta kun muistan, etten silloin ajatellutkaan sen suurempaa maallista onnea, niin se pakottaa tyytymään kohtalooni.
Heta halusi kääntää keskustelun iloisempaan suuntaan ja sanoi:
— Se Hyttis-vainaja ei muistaakseni ollut vielä teidän yhteen menonne aikana kovin vanhan näköinen.