— Mitenkä sinä kävit niin sukkelaan, ettei talon väki ennättänyt sinua nähdäkään? kyseli Kustaava tultuaan.
— Siellä oli vieraita, vastasi Ville alakuloisella äänellä.
— Vai niin, sanoi Kustaava ja ajateltuansa vähän aikaa lisäsi: — Mutta miksikä sinä olet sen illan jälkeen niin usein yksinäsi itkenyt?
Siihen ei Ville enää voinut vastata, vaan alkoi nytkin itkeä.
Kustaava ei pakottanut vastaamaan. Hän ajatteli toista, häntä itseään koskevaa asiaa itkun syyksi ja koetti lohdutella omalla tavallaan.
— Älä sinä ajattele pahaa ihmisistä. Kyllä me tulemme toimeen. Tee vain töitäsi ja lue. Kiertokoulukin tulee kohta tuonne Hyttilään. Ja kohta se kelkkakin kuuluu valmistuvan.
Nämä kaksi viimeistä tietoa virkistivät hiukan Villen mielialaa, mutta salaisuudessa hän itki vielä sittenkin.
XIX.
Naurisharjun tuvassa olivat joukot aamiaisunella. Kustaavan Ville yksin valvoi ja tähysteli levottomana keväthangen peittämän lahden ylitse, jossa kiertävän koulun piti alkaa ja jonne muutamia lapsia näkyi jo menevän. Ville ei malttanut odottaa, vaan meni äitinsä korvaan supattamaan:
— Äiti, kuulkaahan, joko minä saan lähteä kouluun?