— Älähän nyt hätäile, sanoi Kustaava päätänsä kohottaen. — Sinulla ei ole ehyttä nuttua. Kun emäntä nousee ruokaunelta, niin se antaa poikien nutun lainaksi.
— Niin, mutta minä en ennätä kouluun alkuun, nurisi Ville. — Simon Petter ja Annastiinan Ansu jo menevät.
— Antaa niiden mennä, lohdutteli Kustaava. — Ei sinne ole vielä koulumestarikaan tullut. Parempi on, että menet yksinäsi. Ansu ei malttaisi olla sinuakaan tyrkkimättä.
Kustaavan pelko ei ollut turha. Annastiina oli alituisella ylistelyllään saanut poikansa siihen luuloon, ettei hänelle löytynyt vertaa ruumiinvoimissa, kauneudessa eikä viisaudessa. Ville ei sitä vielä tietänyt, mutta ennenkuin ennätti koulutalon kartanolle, tuli hän sen huomaamaan. Ansu liehui siellä kuin "susi puhteella", kaateli ja nakkeli pienempiä poikia kuin rukkasia. Se oli olevinaan leikkiä ja voiman näytettä. Kohta hän kiirehti näyttämään viisauttaankin, milloin vain siihen tilaisuutta ilmestyi. Ja kun Ville, peläten myöhästyvänsä, kiireesti astua vippasi, lainatakin pitkät hihat huiskaen, oli Ansu solalla vastassa ja huusi toisille:
— Katsokaapas, kun Kustaavan Ville on ottanut isänsä nutun. Tule, niin solmitaan nuo hihat yhteen kiinni.
Villeä hävetti tavattomasti, kun pojat katsoivat häneen ja muutamat nauroivatkin. Hän kiirehti juoksujalassa tuvan ovea kohti eikä ollut kuulevinaankaan, mitä toiset sanoivat.
— Pakoonpa mennä vupestaa, ivaili Ansu jälkeen.
Kartanolla seisoi suurempiakin poikia, Veerti niiden joukossa. Tämä huomasi Villen tukalan tulon ja ehkäistäkseen Ansun ivailun jatkumista, sanoi:
— Anna sinä huonompiesi kulkea rauhassa ja tule "turpailemaan" aikamiehille.
— Sinäkö olet se aikamies? kysyi Ansu rehennellen.