— Sen verran aikamies kuin sinulle tarvitaan.
— Laihapa tuo on vielä naamasi, vaikka olet ollut vuoden Tarvaisessa syötillä, pisteli Ansu uskaltamatta lähestyä.
— Onhan sinulla lihava naama, kun olet ollut ikäsi Annastiinan syöttösikana, vastasi toinen.
Poikain sananvaihtoa olisi jatkunut pitemmältäkin, mutta joku huomasi opettajan kyytimiehen ajavan mestarin mökiltä päin. Silloin riitapuheet ja huiske kartanolla loppui ja kaikki kiirehtivät pirttiin, ollakseen valmiina koulun alkaessa.
Ville oli ensimäistä kertaa kiertävässä koulussa, ja nyt alkua odotellessa pelotti kovasti. Mitenkä siinä osaa olla. Äiti oli jo edeltäpäin selittänyt, ettei siellä tarvitse peljätä eikä hätäillä, menee vain istumaan, kun käsketään, ja sanoo nimensä, kun kysytään. Mutta siinäpä olikin pelon aihetta kylliksi. Nimensä sanominen näin suuren joukon kuullen tuntui vaikeimmalta.
Ville oli tätä ajattelemassa, kun Kivimäen Veerti tuli hänen luoksensa ja kysyi:
— Onko sinulla virsikirjaa?
— On täällä nutun taskussa, vastasi Ville.
— Minulta unohtui kotiin, selitti Veerti. — Mutta istutaan rinnakkain, niin saadaan katsoa samasta kirjasta.
Pari viikkoa aikaisemmin olisi rinnakkainistuntaehdotus ollut Villelle iloisin asia, mutta nyt hän otti aivan äänetönnä kirjan taskustaan ja antoi Veertille. Muistui taas selvästi mieleen tuo mestarin mökissä nähty kuva: musta ruumisarkku ja Veerti sen kupeella soittamassa. Ja vaikka hän muisti senkin, että Veerti on tämän jälkeen tuonut hänelle uuden pienen kelkan ja ollut aina hänelle erittäin hyvä, niin sittenkin hänen lähellä olonsa toi vastustamattomasti mieleen kuoleman ja maailman lopun.