Veertikin ajatteli heidän yhteisiä asioitaan ja vilkaistuansa kirjan lehtiin kysyi:
— Oletko laskenut mäkeä sillä uudella kelkalla?
— Olen, vastasi toinen.
— Luistaako hyvästi?
— Luistaa.
Tätä sanoessa täytyi jo vähän naurahtaakin.
— Höyläsinhän minä sen jalakset niin sileiksi, että pitäisi sen luistaa, kehui Veerti.
He keskustelivat tästä tuvan ovinurkassa, toisten takana. Veertillä oli toinenkin asia, josta hän halusi kertoa.
— Kuulehan, hän alotti vieden suunsa aivan Villen korvan eteen. — Minä olisin saanut toissa päivänä oikein hyvän viulun, jos olisi ollut rahaa viittä markkaa enempi. Siinä mestarin mökillä kävi sellaisia kometiialaisia, konstin näyttäjiä, ja niillä oli niin hyvä viulu, ettei minun viuluni ollut mitään sen rinnalla. Se mies tahtoi kaksikymmentä markkaa väliä, mutta minulla ei ollut kuin viisitoista. Ei helpottanut siihen, eikä mestarikaan antanut velaksi, eikö liene ollut. Se mies sanoi, ettei hän möisi sitä viulua neljälläkään kymmenellä, jos osaisi soittaa. Niillä oli ollut soittaja, muita se oli karannut pois. Sanoihan se mies lähtiessään, että hän antaisi viulun ja maksaisi palkkaakin, jos tulisin heidän mukaansa soittamaan. Vaan enhän minä toki tuntemattomien matkaan. — Mutta kyllä se viulu oli kerrassaan hyvä. Ei sanonut mestarikaan nähneensä parempaa. Sillä oli kiiltäväksi maalattu laatikko.
Veerti olisi varmaan jättänyt kertomatta koko asian, jos olisi huomannut, millä mielellä toinen kuunteli. Ville ei itsekään ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta hän olisi halunnut olla aivan yksinään. Vesikarpalot pakkautuivat silmiin, ja hän istui niin surkean näköisenä, kuin toinen olisi kertonut jotain hyvin surullista tarinaa.