Kohta tuli opettaja kamarista ja asettuen pöydän päähän kehoitti lapsia kokoontumaan pöydän ympärille. Villellä ei ollut mitään vaikeutta istumapaikan valinnassa, asettui vain Veertin rinnalle. Tämä haki virren numeronkin. Virressä puhuttiin kauniista kukkasesta, joka ei ole halpa. Saman sävelen oli Ville kuullut Kivimäellä hautajaisissa, ja hän ihmetteli, miten rohkeasti tytöt lauloivat, vaikkapa opettajan mukanakin.
Opettajan rukoukset ja alkupuheet menivät sivu korvan. Tarkkaavaisuus heräsi vasta sitten, kun opettaja alotti nimien kirjoittamisen. Sama oli lasten vanhempienkin laita, joita oli tullut ensi kertaa kouluun tulevia lapsiansa tuomaan ja katsomaan koulun alkamista.
Olipa tullut Annastiinakin, vaikka vähän jälempänä.
— Nyt kirjoitetaan lasten nimet, ilmoitti opettaja. — Alotetaan yhden numerosta, ensin talollisten lapset, sitten torpparien ja loisten.
Alapiha oli numero yhtä, ja siitä kirjoitettiin Antti ja Esteri. Antti olikin pojista etevin ja rohkein ja muisti parhaiten toistenkin talojen numerot. Hän oli asettunut poikien puolelle ensimäiseksi, lähimmäs opettajaa. Luettelo oli jo lopullaan, kun opettaja kysäsi:
— Miltäs numerolta on tämä paksu, punakka poika?
— Se on Annastiina Poikosen Ansu, mutta en minä tiedä sen numeroa, sanoi Antti.
Silloin hyökkäsi Annastiina pöydän luokse ja kivahti:
— Mitä se tuo Alapihan poika vätystelee. Minun poikani se on, mutta se on syntynyt vihityssä välissä ja sen nimi on kirkonkirjoissa Anshelmi Lipponen eikä Ansu Poikonen. Minun oma sukunimeni on Poikonen, mutta se on Aapram Lipposen poika, entisen Porraspuron Lipposen, joka vietiin hautaan viikko takaperin. Ja oikeastaan me kuuluttaisiin Porraspuron numerolle — sillä väkisin se meiltä vietiin pakkohuutokaupalla, ja tämä Naurisharjun Nevalainen sillä rikastui kuinka monta tuhatta lienee rikastunutkaan — mutta kirjoittakaapa nyt mihin hyvänsä.
Opettaja oli hymyillen odottanut lausunnon loppumista ja sanoi sitten: