— Eikö se ollutkaan sen kummempaa, naurahti Kustaava, eikä kysellyt enempää.
* * * * *
Ensimäisen päivän tapahtumat olivat vieneet Villeltä halun kulkea toisten mukana. Kun kostea lumi viikon vaiheilla koveni hangeksi, otti Ville kelkkansa ja kulki sen varassa hankia myöten koulupaikkaan. Täten ei tarvinnut kohota pihaan leveätä rantatietä, jossa ensiksi tulleet laskivat mäkeä ja jouten katselijat ilakoitsivat mäen päällä.
Pahin huoli oli saada piilotetuksi kelkkansa, etteivät toiset pojat löytäisi ja mäkeä laskiessaan särkisi. Ensimäisen päivän se säilyikin karjakujassa havukasan takana, mutta kun hän meni toisena päivänä lähdön edellä katsomaan kelkkaansa, olikin se aivan eri paikassa, sepipaju irtopoikki ja jalas viassa.
Villeltä pääsi haikea itku. Puolen talvea odotettu, ainoa maanpäällinen tavara tuollaisena. Kohta tiesivät toisetkin pojat, että Villen kelkka oli säretty ja kerääntyivät katsomaan. Kukaan ei nauranut vahingolle.
— Kuka sen on särkenyt?
— Ansu sillä laski välitunnin aikana mäkeä tuolla verkkohuoneen luona, tiesi joku.
Veertiä harmitti enimmän, ja hän kysyi tiukasti Ansulta:
— Sinäkö särit Villen kelkan?
— En ole särkenyt, väitti Ansu.