— Anshelmikö löi ensin? kysyi opettaja.
— Ansu löi ensin, todisti poika.
— Valehtelee, väitti Annastiina.
Opettaja alkoi päästä asian perille ja sanoi varmemmin:
— Eivät lapset tällaisessa asiassa valehtele. Poikanne on lyönyt nyrkillään ensin ja vieläpä nenään. Jos ymmärtäisitte, niin puhuisitte aivan toisella tavalla tai ette puhuisi mitään.
Annastiinakin selvisi nolostumisestaan ja kivahti:
— Minäkö en saa puhua oman lapseni puolesta! Minä puhun! ja minä en tuollaisia todistajia pidä minään. Minulla on neljä aikaihmistä todistajana. Ne ovat nähneet, että pojan selkä on mustelmissa. Enkä minä heitä vielä siihenkään. Se Haverisen rötkylä kuuluu käyvän tätä koulua siinä toivossa, että pääsisi rippikoulun läpi, mutta minä menen ja sanon itselleen rovastille, ettei rippikouluun saa ottaa sellaista linnaan vietävätä, toisten ihmisten lasten pieksäjätä.
— Käykää vain sanomassa, jos haluatte, sanoi opettaja. — Mutta kyllä minäkin kirjoitan tämän tapahtuman paperille, ja tutkikoon sitten kihlakunnanoikeus ja rovastikin, kuka on minkin verran syyllinen.
— Suullani minä sanon, uhkasi Annastiina. Kukapa köyhän orvon puolesta kirjoittanee, Kyllähän rikasten puolesta on kirjoittavia.
Annastiina erosi hyvästelemättä.