Helluntaipäivän iltapuolella huomasi, että tukkipoikien ikävällä odotetut "nassakat" olivat saapuneet. Niiden sisältö oli jakanut nauttijansa kolmeen osastoon. Ahneimmat viinaveikot keturoivat voimattomina pellonpientarilla tai metsissä, toiset kävelivät kaulakkain pitkin tietä, laulellen lempilaulujaan, ja ainoastaan kolmas osasto puuhasi kokon valmistuksessa. Siitä olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt tulla korkeimpien puiden korkuinen, mutta kyllä se nyt jäi puolta pienemmäksi. Työn suorittanut osasto ei siitä kuitenkaan nurissut. Se antoi anteeksi, sillä voihan sattua, että sekin vuorostaan kompastuu.
* * * * *
Jo oli Veertikin saapunut sukulaistaloonsa, Naurisharjulle. Hän kävi siinä hyvin harvoin, sillä vanha emäntä ei pitänyt soitosta, ja Nevalainen, Veertin isoeno, tunkeutui antamaan kovin paljon neuvoja perintötilan hoidossa. Tällä kerralla oli moittimisen aiheena se, ettei Veerti myönyt puita.
— Nyt sinä et saa niitä kaupaksi kymmeneen vuoteen, pelotteli Nevalainen. — Yhtiön ostaja sanoi kaikille, että myökööt nyt, jos myövät, ei täällä osteta vähissä erissä, se ei kannata.
— Sen parempi, puut saavat kasvaa, tuumaili Veerti nauratellen.
— Turhan tautta sinulla on maatila, murisi Nevalainen. — Metsä kohta läpipääsemätön ja kartano "hierimellä hämmennettävä". Millä senkään rakennat?
— Antaa vanhan kartanon lahota rauhassa loppuun asti, tottapahan sitten keino keksitään, sanoi Veerti.
— Ei sinusta tule koskaan maamiestä, päätti Nevalainen. — Veljestäsi Otosta voipi tulla, jahka ennättää, mutta, höperö, kun möi sinulle. Mistä sinä sait rahaakin?
— Tuolta olen lainaillut ympäri maailmaa, selitti Veerti naurellen.
— "Hulivili" sinusta tuli, nureksi Nevalainen. — Olisit muuttanut nimesikin "huliviliksi" eikä Havurinteeksi.