— Jo jo minä luotan, kun isäntä sanoo, vastasi mies niin yksinkertaista uskollisuutta ilmaisevalla äänen vivahduksella, ettei kukaan olisi voinut hänen sanojaan epäillä.
Samassa hän katsahti Villeen samalla tavalla kuin katsotaan pitkän aikaa poissa olleeseen ystävään.
Lampuodin vaimo laittoi ystävyksille nukkumapaikat samaan aittaan, jossa Veertin äiti oli sairastanut ja kuollutkin. Niitä aikoja he unen tuloa odotellessaan muistelivat.
— Meidän nukkumisestamme ei tule mitään, jos yhäkin jutellaan, huomasi Veerti. — Nyt hiljaa, ja huomenna lakimiehen luokse teettämään kirjat.
— Mitkä kirjat? kysäsi toinen.
— Ne kauppakirjat. Etkö muista?
— Ei teetetä vielä, vastusti Ville.
— Miksei? Sinähän sen asian ensin huomasit.
— Enpä kaupan tekoa, vaan että yritys voisi mennä myttyyn.
— Nepä ne kuuluvat yhteen.