— Vaikka kuuluvatkin, niin suonethan, että minä vuorostani luotan sinuun, sanoi Ville. — En epäile sinun peräytyvän sanastasi, jos jätetään kirjain teko sinne asti, kun on saatu jotain näkyvääkin tehdyksi. Niin minä ajattelen.
— No olkoon siinä asiassa sinun tahtosi, myönnytti Veerti. — Mutta ei se saa vuosien taakse siirtyä. En minä mikään maailman pylväs ole.
— Minäkö paremmin?
— Olethan ainakin muutamia vuosia nuorempi.
— Se ei merkitse paljon.
Viimeinkin ystävykset nukkuivat.
XXVIII.
Lämpöisen lauhkeasti paistoi elokuun aurinko Kivimäen rinteen alle, jossa kolme miestä hiki hatussa väänteli kiveä. Heillä oli jo säännöllinen, suorakaiteen muotoinen ala tasoitettu ja hiekoitettu. He olivat irroittaneet suuren kulmikkaan kiven, jota parhaallaan katselivat. Miehet olivat Ville ja hänen isintimänsä sekä Parta-Jaakko. Jaakon nimen alkuosaa ei enää koskaan mainittu, eikä siihen ollut aihettakaan, sillä tuosta tuuheasta parrasta näkyi ainoastaan musta sänki. Ville oli halunnut, että Jaakko on parraton poikamies.
— Nyt tämä kivi on kuljetettava paikalleen, sanoi Ville uudestaan työhön ryhtyessä. — Ukki on osaavin asettamaan telat ja rullat ja ohjaamaan kiven kulkua. Me Jaakko-pojan kanssa annamme vauhtia.
Ukki, joksi Ville oli ilman mitään sopimusta alkanut isintimäänsä sanoa, ryhtyi tämän nimen kuultuaan nöyrästi määrättyyn työhön. Hän jo asetteli rullia teloille. Jaakko seisoi kiven kupeelle kumartuneena, kanki valmiina "vippaamaan".