— Nyt, Jaakko-poika, aletaan!
Vaikkei tuo kirvesmiesten kielellä sanottu "vippaaminen" ollutkaan erittäin vaikeata työtä, pullistuivat parransänkiset posket ja "puh, puh" kuului joka nytkäykselle.
Ehkäpä enemmänkin jännittyneenä oli kiven ohjaaja.
— Nyt, nyt menee kivi pois teloilta! hän hätäili. Sinä Jaakko siinä…
— Minuako sinä! tosahti Jaakko.
— Ei ole Jaakon syytä, kiirehti Ville selittämään. — Minä tyrkkäsin liika rajusti.
Tämän työmaan vanhemman polven kesken sattui vähä väliä tämän tapaisia tosahteluja, mutta kun Ville kiirehti sovittelemaan, ottaen, missä soveltui, syyn niskoilleen, niin sopu tuli pian entiselleen. Kivi liikkui taas tasaisesti nytkähdellen, ja hetken kuluttua se lepäsi rakennuksen pohjan nurkalla.
— Se oli ensimäinen nurkkakivi tähän rakennukseen, sanoi Ville iloisena, pyyhkien hikeä otsaltaan. — Nyt olisi huudettava eläköön, mutta voisivat luulla meitä hulluiksi.
Jaakko oli samaa mieltä.
— Niin, ei huudeta. Järvellä näkyy joku soutelevan. Luulisi hulluiksi.