Hyttilän ja Alapihan peltojen lähelle tultua pysähtyi Ville ja kysyi:
— Tuleeko Jaakko Alapihaan?
— En, oli lyhyt vastaus.
— Sitten meidän täytyy sanoa hyvästi ja erota ehkä pitkäksi ajaksi, kun se meidän hyvä ystävämme, Veerti isäntä, kuoli.
Jaakon huulet mytyilivät surua ilmaisevasti, mutta kohta ne pinnistyivät, ja katsahtaen vihaisesti Kivimäelle hän lausui lyhyeen tapaansa:
— Tuo… juutas… olisi saanut ennemmin kuolla.
Ville näki, että Jaakko tarkoitti sanoillaan totta ja tunsi aluksi mielihyvää. Mutta samassa hän muisti ystävävainajan sanat, ettei meillä ole lupa ketään vihata.