— Uusi on isäntä.
— Menettekö käymään entisen isännän haudalla?
— Kyllä käyn, ehkäpä kohtakin.
— Minäkin kävisin, jos isäntä olisi päässyt oman kirkkomaan multaan, mutta ei päässyt. Se oli niin hyvä isäntä. Ei ahdistellut meitäkään.
Emännän suru tarttui Villeenkin, ja osoittaakseen, että hän ymmärtää surun syyn, sanoi hän vielä kerran kättä puristaen kiitokset hoidosta ja lohdutteli:
— Koettakaahan kestää. Kerran tämä ahdistus kumminkin loppuu.
Jaakko odotteli rauhattomana ja saatuaan kirjanivakan kannettavakseen alkoi kuin paeten astua polkua alas. Mäen alla hän pysähtyi odottamaan ja kädellään viitaten rakennuksen pohjalle tokaisi:
— Siihen jääpi työpaikka.
— Siihenpä jääpi, vastasi toinen.
Jaakko antoi siitä alkaen Villen kulkea edellä. He astelivat samaa polkua, jota Kustaava ja Annastiina olivat astelleet noin kaksikymmentä yksi vuotta aikaisemmin. Eri suuntaan he vain kulkivat, ja erisuuntaiset olivat ajatuksetkin. Äiti katui sitä, että oli avioliittoa solmiessaan suostunut tekemään välikirjan, ja poika sitä, ettei yhteistä yritystä alottaessaan kiirehtinyt tekemään välikirjaa. Loppu-ajatus molemmilla oli yhtäläinen, että varmaankin tämä oli näin menevä.