— Nouse, hyvä Kustaava, minun toverikseni katselemaan, mihin Veerti on joutunut. Sitä ei näy koko tuvassa.
Kustaava nousi siunaillen ja kysyi, onko katseltu uunilta.
— En ole vielä sieltä katsellut, sanoi Heta ja kävi käsillään haparoimassa uunin päällyksen, mutta ei siellä ollut ketään.
— Jos se on vain käymässä ulkona, arveli Kustaava.
— Jo se olisi ennättänyt tulla tavalliselta käynniltään. Eikä se ole ottanut kenkiä eikä mitään vaatteita päälleen. Voi hyvä Jumala! Nyt se parhaansa teki.
— Niin mitä sinä luulet? kyseli Kustaava.
— Sen on ottanut painajainen kuljetellakseen, ja nyt se raukka paleltuu, voivotteli Heta. — Ota sinäkin päällesi vaatetta, niin mennään yhtenä katselemaan jälkiä.
Kohta oli kumpaisellakin kengät jalassa ja turkit päällä. He hyppäilivät kuutamossa huoneitten ympäristöllä ja tirkistelivät jalan jälkiä kartanosta lähtevien teiden suilta.
— En minä näe mitään, sanoi Kustaava. — Jos olisi mennyt Parta-Jaakon luokse saunaan.
— Eihän Veerti ole ennenkään mennyt yöllä saunaan. Kyllä se painajainen otti nyt minun oman lapseni kostoksi siitä, kun kävin jauhamassa pois sinun lapsestasi.