Kustaava naurahti.
— Eihän sitä tarvitse kysyäkään tällaiselta asukkaalta. On oikein mieleinen asia, että vähänkään aikaa olisi Villellä toveri, jotta pääsisi noutamaan työtä ja ruokaa.
— Eikö tämä Ville olisi yksinään?
— Onhan tämän täytynyt olla, mutta mikä tällä lienee, kun kuta suuremmaksi tulee, niin sitä enemmän ikävöipi. Toin kuvakirjankin, että sitä katsellessa kuluisi aika paremmin, mutta ei sekään auttanut. Viime viikolla jouduttiin jo nälkäkuoleman rajalle, ennen kuin sain jäämään. Valittaa vain pelottavan.
— Mikä tätä Villeä pelottaa, alkoi Simo puhella ystävällisellä äänellä ja niin lapsellisen viehättävästi hymyillen, ettei sellainen onnistu kuin hyvin harvoilta. — Tuleppas tähän minun rinnalleni istumaan, niin kyllä me yhdessä saadaan tuollainen pelko haihtumaan.
Villeäkin jo nauratti, mutta ei vielä uskaltanut poistua äitinsä viereltä.
— Mene nyt, kun vieras niin ystävällisesti kutsuu, kehoitti Kustaava ja antoi kädellään alkua pojan askelille.
Simo nosti pojan rinnalleen istumaan ja alkoi leperrellä:
— Eihän näin suuren pojan pidä ikävöidä, jos äiti pikimmältään käypi kylässä. Kohta, minun pituiseni mies. Mikä sinua pelottaa? Sano nyt, äläkä ujostele.
— Tämä ruskaa, sanoi Ville ujosti.