Simo laski kuluneen karvalakkinsa penkille ja alkoi sointuvalla äänellä laulaa kiekutella viimeksi mainittua iltavirttä.
Kustaava seisautti rukkinsa ja kuunteli. Hänen päänsä taipui kallelleen, ja tuntui siltä kuin tuo laulun sävel karkoittaisi loitolle kaikki talven kuluessa kertyneet surut ja huolet. Mieleisempää vierasta ei olisi voinut odottaakaan. Kyyneleet pyrkivät vierähtelemään silmistä ajatellessa, miten onnellinen Kivimäen Heta vainaja olisi voinutkaan olla tämän Simon kanssa.
Laulun loputtua haki Simo oven ulkopuolelle jättämänsä eväskontin ja rupesi syömään. Kustaava kävi noutamassa tuoppiin piimävettä.
— Ei toki pidä tuoda vähiä särpimiä minulle, kielteli Simo.
— Ei se ole vettä viisaampaa, lohdutteli Kustaava.
— Onpa hyvinkin. Ja kyllä se on vaivan panttina näin etäällä asuvalle. Viikon tai parin perästä olisi meilläkin toivo omasta lehmästä. Nyt on aivan kuivin aika. Eikö Kustaava ole ajatellut hankkia lehmää. Olisihan täällä heinämaita ja hyvä laidun lähellä.
— Vai lehmä, naurahti Kustaava. — Näkyy olevan tietämistä, kun saan leipääkin, niin millä minä sen lehmän ostaisin.
— Niin, myönnytti Simo. — Eihän sitä lypsävää lehmää saa rahatta. Mutta puhuivathan ihmiset silloin yhteen aikaan, että Kustaavalla olisi säästössä.
Kustaava joutui vähän hämille.
— Vai ovat niinkin puhuneet… Ei ole säästössä, ja kyllä Simo saapi uskoa, että se ja monet muut jutut ovat "hyväin" ystäväin nostelemia. Ei minulla ole toivoakaan päästä lehmän omistajaksi.