Seuraavana päivänä oli Ville tuvassa järjestelemässä käpyjään, kun Simon poika, Petter, tuli suksilla hiihtäen tuomaan isälleen evästä. Pojat eivät ennestään tunteneet toisiaan, mutta kun Ville sai tietää, että se oli Simon Petter, niin pitihän sille heti ruveta näyttelemään uutta kopsavasua ja käpylehmiä. Vaikka uusi toveri oli muutamia vuosia vanhempi, mukautui se pian hyväksi ystäväksi, keksipä kaikenlaisia parannuksia karjalle, asetellen niille korvia ja sarvia ynnä muita merkkejä.
— Oletko sinä täällä montakin päivää? kysyi Ville.
— Tänä päivänä minun pitää mennä pois, selitteli Petter.
— Älä mene vielä pois tänä päivänä, pyyteli Ville. Käydään havumajalla. Se on siellä metsässä, lähellä isääsi.
— En minä sinne, vastusteli Petter.
— Mennään vain, siellä on tulikin.
Petter ei puhunut mitään.
— Mene käymään Villen kanssa, kehoitti Kustaava. — Siellä saat nähdä isäsi, jos et malta odottaa pihaan tulevaksi.
Petter myöntyi, ja nyt alkoi Villen vaatettaminen. Mutta eivätpä kaikki entiset pukimet enää kelvanneetkaan.
— En minä ota huivia.