— Joko sieltä saapi käpyjä? hän huuteli Simolle, joka vähän matkan päässä hakkasi.
— Ei vielä, kuului vastaus. — Odotahan siellä, ettei mene lunta kenkiisi, kyllä minä tuon.
Vähän ajan kuluttua Simo kantaa paarusti kokonaisen kuusen latvuksen, jossa oli käpyjä kirjavanaan. Loppui nyt Villeltä käpyjen puute. Eivät ne olleet enää niin sujakoita ja kauniita kuin kesällä kasvaessaan, mutta hyviä lehmiä niistä tuli, kun laittoi kuivista kuusen oksista jalat. Hitaasti sujui työ kinnaskäsin, mutta kun käytti hampaita apuna, niin tikku tarttui.
— Tulkaa Simo katsomaan, jo on viidellä lehmällä jalat.
— Teehän vielä viidelle, niin sitten tulen katsomaan.
Määrän täyteen tultua täytti Simo lupauksensa, lisäsi samalla puita valkeaan ja istui sitten havujen päälle levähtämään.
Ville rupatteli lehmistään, asetellen niitä riviin, ja vilkaisi väliin, katseleeko Simokin hänen karjaansa. Mutta Simo tähysteli puiden latvoihin, jonne savu kohosi, ja sitten aivan aavistamatta alotti virren:
"Kosk' ajattelen ahkerast' mun entist' elämääni, niin karvastelee katkerast' suruista sydäntäni; se tulee ratki raskahaks' ja aivan paljon painavaks', pois poistaa luistan' rauhan."
Ville aivan vavahti ja hapuili ottaakseen hattua päästään, mutta kun huomasi huivin sittenkin jäävän, eikä Simokaan ollut avopäin, niin jäi hattu päässä kuuntelemaan. Laulettuaan vielä toisenkin säkeistön lähti laulaja kiireesti, mitään puhumatta työpaikalleen. Loppurupeamalla ei Ville häntä enää niin usein vaivannut vähäisiä askareitaan katsomaan.
* * * * *