— Ei tule nyt, vakuutti Petter.
Heidän täytyi niine hyvineen lähteä hiihtää nytkyttelemään pihaan. Suksia pystyyn laitellessaan sanoi Petter:
— Pyydä äidiltäsi minulle vähän kakkua.
— Antaa se isäsikin, kun tulee metsästä.
— En minä isältä, sanoi Petter. — Pyydähän äidiltäsi, minun on nälkä. Saat tämän "riskun".
Petter otti taskustaan vähäisen vyössä pidettävän vaskihelan. Ville olisi muutenkin ollut valmis pyytämään, mutta tämä koristus lisäsi kiirettä. Hän kipaisi edeltä tupaan ja alkoi äidilleen toimittaa, että Petterin on nälkä ja se antoi "riskun". Kustaava joutui vakaviin ajatuksiin ja Petterin tupaan tultua kysyi:
— Etkö sinä odota isääsi, että söisitte yhdessä?
— En minä, jos saisin teiltä, nurahti Petter allapäin.
— No, kyllä minä annan, mutta ei sentähden tarvitse "riskua" antaa.
Petter näki, että Ville olisi jäänyt pahoilleen, ja kiiruhti selittämään: